Saako lastensuojelusta puhua?

Lastensuojeluun liittyy vahvoja tunteita. Kun aiheesta keskustellaan, ovat esille nousevat teemat usein äärimmäisiä – rikoksia tehtailevat nuoret, sijaishuoltoa tarjoavien firmojen voitontavoittelu sekä ilman asiallista perustelua tehdyt huostaanotot. Nämä kaikki ilmiöt ovat todellisia, mutta niiden ylikorostuminen julkisessa keskustelussa on aiheuttanut sen, että positiiviset kokemukset lastensuojelusta ovat jääneet paitsioon. Tämä on entisestään korostanut lastensuojeluasiakkuuden tabuluonnetta, sillä asiasta puhumiselle ei tunnu löytyvän tilaa ilman, että leimautuu tavalla tai toisella.

Korkea kynnys lastensuojelusta puhumiseen ja siihen liittyvien kysymysten pohtimiseen tuo mukanaan monia haitallisia lieveilmiöitä. Vaikka naapurin lapsesta heräisi huoli, on kynnys lastensuojeluilmoituksen tekemiseen korkea, ja ammattilaisillakin on joskus vaikeuksia ottaa ilmoituksen tekemisen mahdollisuutta esille reilusti ja suoraan. Lastensuojelun asiakkuus koetaan usein lähtökohtaisesti häpeällisenä ja uhkaavana asiana, vaikka ammattimaiselle tuelle olisi perheessä huutava tarve. Vielä hankalammaksi avoin puhe muuttuu, kun kysymys on lastensuojelun sijaishuollosta – lastensuojelulaitoksessa asuminen lyö ihmiseen helposti leiman, ja vanhempi, jolta lapsi on arkikielisesti ilmaisten otettu pois, nähdään yksiselitteisesti epäonnistujana.

Olen itse elänyt lastenkodissa kahteen eri otteeseen yhteensä noin neljän vuoden ajan, ensimmäisen kerran taaperoikäisenä ja toisen kerran teininä. Neljä vuotta on iso siivu vasta kolmisenkymmentä vuotta kestäneestä elämästäni varsinkin, kun lastenkotiajat sijoittuvat kaikkein kiivaimpiin kasvun vuosiini. Uskalsin kuitenkin alkaa puhua kokemuksistani avoimesti vasta sitten, kun olin ensin kirjoittanut kokonaisen gradun lastensuojelusta. Sitä ennen hymistelin vieressä, kun työpaikan kahvipöydässä puhuttiin lapsuusmuistoista. Niissä tilanteissa, joissa asia oli aivan pakko ottaa esille, toistin pakonomaisesti mantraa: ”… mutta kodin ulkopuolelle sijoittaminen ei johtunut omasta käyttäytymisestäni.” Sittemmin, avoimen puhumisen aloitettuani olen tullut huomaamaan, että kaikki eivät halua lastensuojelusta puhuttavan ollenkaan. Miksi näin on?

Argumentti, johon usein törmään, on se, että lastensuojelutaustasta kertominen on häpeällistä paitsi lastensuojelun asiakkaana olleelle ihmiselle, myös hänen läheisilleen. Kokemus lastensuojeluasiakkuudesta ja erityisesti lastensuojelun sijaishuollosta edustaa monien mielessä sellaista haavoittuvuutta, joka on parempi salata kokonaan ja tarvittaessa keksiä lastensuojelun asiakkaana vietettyjen vuosien tilalle vaihtoehtoisia elämäntarinoita. Näitä tarinoita – siis valeita – laitostaustan salaamiseen nimittäin todella tarvitaan, ja minunkin on vuosien varrella täytynyt keksiä lastenkodissa muodostamilleni ihmissuhteille mitä mielikuvituksellisimpia selityksiä.

Kun olin loppuvuodesta 2020 antanut ensimmäisen haastatteluni lastenkotitaustaani liittyen, oli moni ihminen siis pian kertomassa, että tällaisista asioista ei sovi puhua. Se tuntui itsestäni hämmentävältä, sillä pitkällisen pohdinnan ja työstämisen jälkeen olin ymmärtänyt, että elämän erilaiset haasteet ja epäonnistumiset eivät määrittele minua tai ketään muutakaan ihmisenä, vaan ne itse asiassa yksinkertaisesti tekevät meistä ihmisistä inhimillisiä. En enää usko enkä ajattele, että lastenkodissa asumisessa tai lastensuojelun asiakkuudessa ylipäätään olisi mitään hävettävää, enkä ajattele sen omalla kohdallani tarkoittaneen esimerkiksi sitä, että huoltajani olisi ollut jollakin tavalla huono tai rakkaudeton. Sen sijaan ajattelen, että on huolestuttavaa, jos oma, tavallinen ja hyvä arkeni lastenkodissa on asia, joka minun pitäisi pyrkiä salaamaan loppuikäni.

Minä lastenkodin pelihuoneessa (ehkä) kesällä 2008.

Toinen argumentti, johon olen lastensuojeluhistoriastani puhuessani törmännyt, on ollut väite opportunismista. Tämän nurinkurisen ajatuksen mukaan lastensuojelutaustasta avoimesti puhuminen olisikin ensisijaisesti pyrkimystä hyötyä oman elämänsä haasteista. Täytyy myöntää, että avoimuudella on ollut minulle positiivisiakin seurauksia, ja sen myötä olen saanut elämässäni mahdollisuuksia, jotka olisivat muuten jääneet tavoittamatta. Olen kuitenkin varma siitä, että opportunismia oli nimenomaan kertomatta jättäminen. Silloin, kun kerroin itsestäni vielä vaihtoehtoisia elämäntarinoita ja piilotin laitostaustani kokonaan muilta kuin läheisiltäni, käytin todellisuudessa valeita esimerkiksi ihmissuhteiden rakentamiseen, työpaikoilla kelpaamiseen ja vuokrasopimusten solmimiseen. Avoin puhuminen on osoittanut, että joissain yhteyksissä saavuttamani hyöty on ollut todellista ja helposti horjuvaa – olenhan lastenkotitaustastani kerrottuani myös menettänyt paljon, ja monen ihmisen mielikuva minusta on muuttunut negatiiviseksi sen perusteella, millaisissa olosuhteissa olen nuoruudessani asunut ja elänyt.

Kaikkien kokemusteni pohjalta olen edelleen ehdottomasti sitä mieltä, että lastensuojelusta saa ja pitääkin puhua. Siitä pitää puhua ammattilaisille, koska asiakkaiden positiiviset kokemukset rohkaisevat haastavassa työssä, ja samaan aikaan huomiot toimimattomista rakenteista voivat saada aikaan merkittäviä muutoksia. Siitä pitää puhua ystäville, sukulaisille ja muulle lähipiirille, koska me kaikki tulemme erilaisista taustoista, ja ihminen voi tuntea olonsa aidosti turvalliseksi vasta sitten, kun hänet hyväksytään kokonaisuutena kaikkine kokemuksineen. Siitä pitää puhua suurelle yleisölle, koska liian moni edelleen ajattelee lastensuojeluasiakkuuden merkitsevän raskauttavaa tuomiota ja sijaishuollon piirissä elämisen tarkoittavan, että tulevaisuuden mahdollisuuksia ei enää ole olemassa.

Itse ajattelin lopettaa lastensuojelusta puhumisen sitten, kun yksikään ihminen ei asiasta kuullessaan enää kohota kulmiaan tai vaihtoehtoisesti julista minun olevan erityislaatuinen poikkeusyksilö. Lastenkodeissa asuu ja kasvaa tavallisia ihmisiä, ja lastensuojelun asiakkaana olemisen ei pitäisi määrittää kenenkään tulevaisuutta sen enempää kuin hammaslääkärin asiakkuudenkaan. Vaikenemisen sijaan tarvitsemme yhä enemmän puhetta kasautuvasta huono-osaisuudesta ja siitä, mitä sille voitaisiin oikeasti tehdä.

Vuosi pappina ilman seurakuntaa

Vuosi 2021 oli työn – ja siinä sivussa kaiken muunkin elämäni – kannalta käänteentekevä. Tammikuussa aloitin vakivirassa seurakuntapastorina viitisen vuotta kestäneen pätkätyöuran jälkeen. Kevään kuluessa oivalsin hiljalleen, että toteutunut unelmani ei enää ollutkaan unelma. Kesäkuussa jätin virallisen irtisanoutumisilmoitukseni, ja heinäkuun puolivälissä ajelin konfirmaatiojumalanpalveluksesta kotiin tietäen, että takana oli viimeinen työtehtäväni virkasuhteessa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon palveluksessa.

Moni niistä ihmisistä, joihin olen tutustunut irtisanoutumiseni jälkeen, on ollut hämmentynyt siitä, että olen yhä pappi. Pappeus tosiaan on ammattina erikoinen – siihen ei pääse tutkintoja opiskelemalla, vaan se lasketaan raamatullisesti ilmaisten ikeenä ihmisen hartioille pappisvihkimyksessä. Teologian maisterin tutkinto on kyllä suomalaisessa kansankirkossa pappisvihkimyksen edellytys, mutta sen lisäksi vaaditaan sekä sisäinen että ulkoinen kutsu. Käytännössä tämä ilmenee niin, että ulkoisen eli Jumalan kutsun nähdään toteutuvan silloin, kun jokin paikallisseurakunta tai muu toimija tarjoaa potentiaaliselle papille vähintään puoli vuotta kestävän työpätkän. Pappisvihkimyksessä piispa sitten laskee kätensä vihittävän päälle ja saattaa hänet toimimaan pappina ”aina ja kaikkialla”. Sen myötä minäkin olen siis pappi yhä edelleen ja hamaan tulevaisuuteen asti, vaikka kirkon töihin tuskin ainakaan lähivuosina palaan.

Pappeus tosiaan on ammattina erikoinen – siihen ei pääse tutkintoja opiskelemalla, vaan se lasketaan raamatullisesti ilmaisten ikeenä ihmisen hartioille pappisvihkimyksessä.

Kirkon töistä lähdettyäni siirryin toteuttamaan unelmani järjestökentällä työskentelemisestä. Tuo unelma on totisesti ollut toteuttamisen arvoinen, ja koen nykyisessä työssäni hyötyneeni hirmuisesti myös aiemmista pappisvuosistani. Samaan aikaan olen pitänyt yhteyteni Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon jokseenkin tiiviinä. Olen kastanut ystävieni lapsia, olen lupautunut papiksi avioliittoon vihkimisiin ja olen viettänyt tämän kesän kuumimmat viikonloput kiireapulaisena kotiseurakuntani palveluksessa useissa hautajaisissa. Käyn lapseni kanssa seurakunnan kerhossa ja kesäisin leireilläkin, toisinaan osallistun jumalanpalvelukseen ja lähes viikoittain liityn tavalla tai toisella mukaan kirkolliseen keskusteluun. Irtautuminen on siis ollut lopulta suhteellisen pintapuolista.

Katja papin asussa Nokian kirkon sakastissa.
Pappiskeikalla hautajaisissa heinäkuussa 2022 – melkein tasan vuosi papin päivätöistä luopumisen jälkeen.

Vuoden poissaolo kirkon täyspäiväisestä arjesta on kuitenkin mullistanut monia näkemyksiäni ja tunteitani suhteessa kirkkoon. Vaikka on olemassa monia ihania asioita – ja etenkin ihmisiä – joita kirkon työstä kaipaan, olen vasta jälkeenpäin ymmärtänyt, kuinka lukuisia ovat ne ilmiöt ja ongelmat, joihin etäisyyden ottaminen on ollut minulle välttämätöntä. Nostan tästä esille niistä vain muutaman päällimmäisenä mielessä olevan.

Ensimmäinen esimerkki kirkon työn minulle haasteellisista ulottuvuuksista on papin työajattomuus. Se tuntui vielä opiskeluaikana kutkuttavalta ajatukselta, ikään kuin iäiseltä akateemisen vapauden jatkeelta. Tultuani äidiksi oivalsin kuitenkin, että en voi olla naimisissa työpaikkani kanssa ilman, että lapseni kärsii siitä. Kun täysipäiväinen varhaiskasvatus ja lähipiirin tarjoama hoitoapu eivät enää riittäneet kattamaan kaikkia työtuntejani, vaan rinnalle tarvittiin jo paljon yksityisen lapsenhoitajan palveluita, oli aika kohdata realiteetit. Työajallisessa työssä, jossa työn määrä on tasan ja tismalleen 7,5 tuntia päivässä, olen viettänyt lapseni kanssa enemmän aikaa kuin kertaakaan vanhempainvapaani päättymisen jälkeen. Samaan aikaan olen voinut harrastaa, opiskella ja tehdä sivutöitä ajamatta itseäni uuvuksiin. Ansiotasonikin on samassa rytäkässä noussut.

Toinen esimerkki asioista, joihin minun on ollut välttämätöntä ottaa etäisyyttä, ei liity niinkään papin työn reunaehtoihin, vaan ennemminkin siihen usein kytkettyihin odotuksiin ja oletuksiin. Nämä oletukset tiivistyvät hyvin minulle säännöllisesti lähetettyihin Twitter-viesteihin, joiden pääasiallinen sisältö on pitkälti tämä: ”Pappi ja tatuointi/x:n väriset hiukset/raskausmaha/you name it – mihin tämä maailma on menossa?!”. Ei ehkä olekaan yllättävää, että papin työt jätettyäni suuntasin ensimmäiseksi kampaajalle, leikkasin tukkani lyhyeksi ja värjäsin koko komeuden persikan väriseksi. Tunnen monia ihmisiä, jotka eivät pappishommia tehdessään ihmisten oletuksista ahdistu, mutta itse olen taipuvainen miellyttämään jokaista vastaantulijaa parhaani mukaan. Siksi työ ja rooli, jossa kukaan ei aseta suurempia odotuksia ulkonäölleni, tyylilleni tai vaikkapa katsomilleni tv-sarjoille, on ollut minulle vapauttava kokemus. Enää yksikään orastava ystävyyssuhde ei katkea toisen osapuolen saadessa selville, mitä teen työkseni.

Näiden muutamien esimerkkien pohjalta lienee perusteltua sanoa, että kirkon työssä oli ja on ongelmia, jotka ajoivat minut pois papin töistä. En silti väitä, että kirkko olisi mitenkään läpimätä. Vaikka kirkko ei työnantajainstituutiona ollut minulle nappivalinta, tykkään kirkosta kahdessa muussa merkityksessä ihan varauksettomasti – niin aivan perinteisinä rakennuksina kuin laajasti ymmärrettynä, maailmanlaajana Kristuksen kirkkona ja hengellisenä yhteisönä. En aio erota kirkosta enkä aio palauttaa pappiskirjaani (nämä siis olisivat käytännössä ainoat vaihtoehdot pappeudesta oikeasti irrottautumiseksi). Sen sijaan koen, että minun paikkani ja kutsuni on jatkossa toimittaa ensisijaisesti penkissä istujan ja perhetoimintaan osallistujan virkaa. Ehkä siksi kaikkein merkityksellisin nykyisen roolini sanoitus oli se hetki, kun yksi kotiseurakuntani papeista ja entinen työnohjaajani kutsui minua sähköpostiviestissään seurakuntalaiseksi. Sellainen minä nyt olen. Seurakuntalainen!