Lastensuojeluun liittyy vahvoja tunteita. Kun aiheesta keskustellaan, ovat esille nousevat teemat usein äärimmäisiä – rikoksia tehtailevat nuoret, sijaishuoltoa tarjoavien firmojen voitontavoittelu sekä ilman asiallista perustelua tehdyt huostaanotot. Nämä kaikki ilmiöt ovat todellisia, mutta niiden ylikorostuminen julkisessa keskustelussa on aiheuttanut sen, että positiiviset kokemukset lastensuojelusta ovat jääneet paitsioon. Tämä on entisestään korostanut lastensuojeluasiakkuuden tabuluonnetta, sillä asiasta puhumiselle ei tunnu löytyvän tilaa ilman, että leimautuu tavalla tai toisella.
Korkea kynnys lastensuojelusta puhumiseen ja siihen liittyvien kysymysten pohtimiseen tuo mukanaan monia haitallisia lieveilmiöitä. Vaikka naapurin lapsesta heräisi huoli, on kynnys lastensuojeluilmoituksen tekemiseen korkea, ja ammattilaisillakin on joskus vaikeuksia ottaa ilmoituksen tekemisen mahdollisuutta esille reilusti ja suoraan. Lastensuojelun asiakkuus koetaan usein lähtökohtaisesti häpeällisenä ja uhkaavana asiana, vaikka ammattimaiselle tuelle olisi perheessä huutava tarve. Vielä hankalammaksi avoin puhe muuttuu, kun kysymys on lastensuojelun sijaishuollosta – lastensuojelulaitoksessa asuminen lyö ihmiseen helposti leiman, ja vanhempi, jolta lapsi on arkikielisesti ilmaisten otettu pois, nähdään yksiselitteisesti epäonnistujana.
Olen itse elänyt lastenkodissa kahteen eri otteeseen yhteensä noin neljän vuoden ajan, ensimmäisen kerran taaperoikäisenä ja toisen kerran teininä. Neljä vuotta on iso siivu vasta kolmisenkymmentä vuotta kestäneestä elämästäni varsinkin, kun lastenkotiajat sijoittuvat kaikkein kiivaimpiin kasvun vuosiini. Uskalsin kuitenkin alkaa puhua kokemuksistani avoimesti vasta sitten, kun olin ensin kirjoittanut kokonaisen gradun lastensuojelusta. Sitä ennen hymistelin vieressä, kun työpaikan kahvipöydässä puhuttiin lapsuusmuistoista. Niissä tilanteissa, joissa asia oli aivan pakko ottaa esille, toistin pakonomaisesti mantraa: ”… mutta kodin ulkopuolelle sijoittaminen ei johtunut omasta käyttäytymisestäni.” Sittemmin, avoimen puhumisen aloitettuani olen tullut huomaamaan, että kaikki eivät halua lastensuojelusta puhuttavan ollenkaan. Miksi näin on?
Argumentti, johon usein törmään, on se, että lastensuojelutaustasta kertominen on häpeällistä paitsi lastensuojelun asiakkaana olleelle ihmiselle, myös hänen läheisilleen. Kokemus lastensuojeluasiakkuudesta ja erityisesti lastensuojelun sijaishuollosta edustaa monien mielessä sellaista haavoittuvuutta, joka on parempi salata kokonaan ja tarvittaessa keksiä lastensuojelun asiakkaana vietettyjen vuosien tilalle vaihtoehtoisia elämäntarinoita. Näitä tarinoita – siis valeita – laitostaustan salaamiseen nimittäin todella tarvitaan, ja minunkin on vuosien varrella täytynyt keksiä lastenkodissa muodostamilleni ihmissuhteille mitä mielikuvituksellisimpia selityksiä.
Kun olin loppuvuodesta 2020 antanut ensimmäisen haastatteluni lastenkotitaustaani liittyen, oli moni ihminen siis pian kertomassa, että tällaisista asioista ei sovi puhua. Se tuntui itsestäni hämmentävältä, sillä pitkällisen pohdinnan ja työstämisen jälkeen olin ymmärtänyt, että elämän erilaiset haasteet ja epäonnistumiset eivät määrittele minua tai ketään muutakaan ihmisenä, vaan ne itse asiassa yksinkertaisesti tekevät meistä ihmisistä inhimillisiä. En enää usko enkä ajattele, että lastenkodissa asumisessa tai lastensuojelun asiakkuudessa ylipäätään olisi mitään hävettävää, enkä ajattele sen omalla kohdallani tarkoittaneen esimerkiksi sitä, että huoltajani olisi ollut jollakin tavalla huono tai rakkaudeton. Sen sijaan ajattelen, että on huolestuttavaa, jos oma, tavallinen ja hyvä arkeni lastenkodissa on asia, joka minun pitäisi pyrkiä salaamaan loppuikäni.

Toinen argumentti, johon olen lastensuojeluhistoriastani puhuessani törmännyt, on ollut väite opportunismista. Tämän nurinkurisen ajatuksen mukaan lastensuojelutaustasta avoimesti puhuminen olisikin ensisijaisesti pyrkimystä hyötyä oman elämänsä haasteista. Täytyy myöntää, että avoimuudella on ollut minulle positiivisiakin seurauksia, ja sen myötä olen saanut elämässäni mahdollisuuksia, jotka olisivat muuten jääneet tavoittamatta. Olen kuitenkin varma siitä, että opportunismia oli nimenomaan kertomatta jättäminen. Silloin, kun kerroin itsestäni vielä vaihtoehtoisia elämäntarinoita ja piilotin laitostaustani kokonaan muilta kuin läheisiltäni, käytin todellisuudessa valeita esimerkiksi ihmissuhteiden rakentamiseen, työpaikoilla kelpaamiseen ja vuokrasopimusten solmimiseen. Avoin puhuminen on osoittanut, että joissain yhteyksissä saavuttamani hyöty on ollut todellista ja helposti horjuvaa – olenhan lastenkotitaustastani kerrottuani myös menettänyt paljon, ja monen ihmisen mielikuva minusta on muuttunut negatiiviseksi sen perusteella, millaisissa olosuhteissa olen nuoruudessani asunut ja elänyt.
Kaikkien kokemusteni pohjalta olen edelleen ehdottomasti sitä mieltä, että lastensuojelusta saa ja pitääkin puhua. Siitä pitää puhua ammattilaisille, koska asiakkaiden positiiviset kokemukset rohkaisevat haastavassa työssä, ja samaan aikaan huomiot toimimattomista rakenteista voivat saada aikaan merkittäviä muutoksia. Siitä pitää puhua ystäville, sukulaisille ja muulle lähipiirille, koska me kaikki tulemme erilaisista taustoista, ja ihminen voi tuntea olonsa aidosti turvalliseksi vasta sitten, kun hänet hyväksytään kokonaisuutena kaikkine kokemuksineen. Siitä pitää puhua suurelle yleisölle, koska liian moni edelleen ajattelee lastensuojeluasiakkuuden merkitsevän raskauttavaa tuomiota ja sijaishuollon piirissä elämisen tarkoittavan, että tulevaisuuden mahdollisuuksia ei enää ole olemassa.
Itse ajattelin lopettaa lastensuojelusta puhumisen sitten, kun yksikään ihminen ei asiasta kuullessaan enää kohota kulmiaan tai vaihtoehtoisesti julista minun olevan erityislaatuinen poikkeusyksilö. Lastenkodeissa asuu ja kasvaa tavallisia ihmisiä, ja lastensuojelun asiakkaana olemisen ei pitäisi määrittää kenenkään tulevaisuutta sen enempää kuin hammaslääkärin asiakkuudenkaan. Vaikenemisen sijaan tarvitsemme yhä enemmän puhetta kasautuvasta huono-osaisuudesta ja siitä, mitä sille voitaisiin oikeasti tehdä.