Vuosi 2021 oli työn – ja siinä sivussa kaiken muunkin elämäni – kannalta käänteentekevä. Tammikuussa aloitin vakivirassa seurakuntapastorina viitisen vuotta kestäneen pätkätyöuran jälkeen. Kevään kuluessa oivalsin hiljalleen, että toteutunut unelmani ei enää ollutkaan unelma. Kesäkuussa jätin virallisen irtisanoutumisilmoitukseni, ja heinäkuun puolivälissä ajelin konfirmaatiojumalanpalveluksesta kotiin tietäen, että takana oli viimeinen työtehtäväni virkasuhteessa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon palveluksessa.
Moni niistä ihmisistä, joihin olen tutustunut irtisanoutumiseni jälkeen, on ollut hämmentynyt siitä, että olen yhä pappi. Pappeus tosiaan on ammattina erikoinen – siihen ei pääse tutkintoja opiskelemalla, vaan se lasketaan raamatullisesti ilmaisten ikeenä ihmisen hartioille pappisvihkimyksessä. Teologian maisterin tutkinto on kyllä suomalaisessa kansankirkossa pappisvihkimyksen edellytys, mutta sen lisäksi vaaditaan sekä sisäinen että ulkoinen kutsu. Käytännössä tämä ilmenee niin, että ulkoisen eli Jumalan kutsun nähdään toteutuvan silloin, kun jokin paikallisseurakunta tai muu toimija tarjoaa potentiaaliselle papille vähintään puoli vuotta kestävän työpätkän. Pappisvihkimyksessä piispa sitten laskee kätensä vihittävän päälle ja saattaa hänet toimimaan pappina ”aina ja kaikkialla”. Sen myötä minäkin olen siis pappi yhä edelleen ja hamaan tulevaisuuteen asti, vaikka kirkon töihin tuskin ainakaan lähivuosina palaan.
Pappeus tosiaan on ammattina erikoinen – siihen ei pääse tutkintoja opiskelemalla, vaan se lasketaan raamatullisesti ilmaisten ikeenä ihmisen hartioille pappisvihkimyksessä.
Kirkon töistä lähdettyäni siirryin toteuttamaan unelmani järjestökentällä työskentelemisestä. Tuo unelma on totisesti ollut toteuttamisen arvoinen, ja koen nykyisessä työssäni hyötyneeni hirmuisesti myös aiemmista pappisvuosistani. Samaan aikaan olen pitänyt yhteyteni Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon jokseenkin tiiviinä. Olen kastanut ystävieni lapsia, olen lupautunut papiksi avioliittoon vihkimisiin ja olen viettänyt tämän kesän kuumimmat viikonloput kiireapulaisena kotiseurakuntani palveluksessa useissa hautajaisissa. Käyn lapseni kanssa seurakunnan kerhossa ja kesäisin leireilläkin, toisinaan osallistun jumalanpalvelukseen ja lähes viikoittain liityn tavalla tai toisella mukaan kirkolliseen keskusteluun. Irtautuminen on siis ollut lopulta suhteellisen pintapuolista.
Vuoden poissaolo kirkon täyspäiväisestä arjesta on kuitenkin mullistanut monia näkemyksiäni ja tunteitani suhteessa kirkkoon. Vaikka on olemassa monia ihania asioita – ja etenkin ihmisiä – joita kirkon työstä kaipaan, olen vasta jälkeenpäin ymmärtänyt, kuinka lukuisia ovat ne ilmiöt ja ongelmat, joihin etäisyyden ottaminen on ollut minulle välttämätöntä. Nostan tästä esille niistä vain muutaman päällimmäisenä mielessä olevan.
Ensimmäinen esimerkki kirkon työn minulle haasteellisista ulottuvuuksista on papin työajattomuus. Se tuntui vielä opiskeluaikana kutkuttavalta ajatukselta, ikään kuin iäiseltä akateemisen vapauden jatkeelta. Tultuani äidiksi oivalsin kuitenkin, että en voi olla naimisissa työpaikkani kanssa ilman, että lapseni kärsii siitä. Kun täysipäiväinen varhaiskasvatus ja lähipiirin tarjoama hoitoapu eivät enää riittäneet kattamaan kaikkia työtuntejani, vaan rinnalle tarvittiin jo paljon yksityisen lapsenhoitajan palveluita, oli aika kohdata realiteetit. Työajallisessa työssä, jossa työn määrä on tasan ja tismalleen 7,5 tuntia päivässä, olen viettänyt lapseni kanssa enemmän aikaa kuin kertaakaan vanhempainvapaani päättymisen jälkeen. Samaan aikaan olen voinut harrastaa, opiskella ja tehdä sivutöitä ajamatta itseäni uuvuksiin. Ansiotasonikin on samassa rytäkässä noussut.
Toinen esimerkki asioista, joihin minun on ollut välttämätöntä ottaa etäisyyttä, ei liity niinkään papin työn reunaehtoihin, vaan ennemminkin siihen usein kytkettyihin odotuksiin ja oletuksiin. Nämä oletukset tiivistyvät hyvin minulle säännöllisesti lähetettyihin Twitter-viesteihin, joiden pääasiallinen sisältö on pitkälti tämä: ”Pappi ja tatuointi/x:n väriset hiukset/raskausmaha/you name it – mihin tämä maailma on menossa?!”. Ei ehkä olekaan yllättävää, että papin työt jätettyäni suuntasin ensimmäiseksi kampaajalle, leikkasin tukkani lyhyeksi ja värjäsin koko komeuden persikan väriseksi. Tunnen monia ihmisiä, jotka eivät pappishommia tehdessään ihmisten oletuksista ahdistu, mutta itse olen taipuvainen miellyttämään jokaista vastaantulijaa parhaani mukaan. Siksi työ ja rooli, jossa kukaan ei aseta suurempia odotuksia ulkonäölleni, tyylilleni tai vaikkapa katsomilleni tv-sarjoille, on ollut minulle vapauttava kokemus. Enää yksikään orastava ystävyyssuhde ei katkea toisen osapuolen saadessa selville, mitä teen työkseni.
Näiden muutamien esimerkkien pohjalta lienee perusteltua sanoa, että kirkon työssä oli ja on ongelmia, jotka ajoivat minut pois papin töistä. En silti väitä, että kirkko olisi mitenkään läpimätä. Vaikka kirkko ei työnantajainstituutiona ollut minulle nappivalinta, tykkään kirkosta kahdessa muussa merkityksessä ihan varauksettomasti – niin aivan perinteisinä rakennuksina kuin laajasti ymmärrettynä, maailmanlaajana Kristuksen kirkkona ja hengellisenä yhteisönä. En aio erota kirkosta enkä aio palauttaa pappiskirjaani (nämä siis olisivat käytännössä ainoat vaihtoehdot pappeudesta oikeasti irrottautumiseksi). Sen sijaan koen, että minun paikkani ja kutsuni on jatkossa toimittaa ensisijaisesti penkissä istujan ja perhetoimintaan osallistujan virkaa. Ehkä siksi kaikkein merkityksellisin nykyisen roolini sanoitus oli se hetki, kun yksi kotiseurakuntani papeista ja entinen työnohjaajani kutsui minua sähköpostiviestissään seurakuntalaiseksi. Sellainen minä nyt olen. Seurakuntalainen!
katjapaakkonen.com 